keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

#71 Huoli koirasta

Viimeaikoina, Lyyti on alkanut olemaan enemmän ja enemmän vanhuudenhöperö, se ei näe, ei kuule, ei tajua. Se saattaa alkaa huutamaan ihmisen perän kuin oltaisiin lähdössä ikuisesti pois, vaikka mentäisiin vain keittiöön, sillä se ei tajua/huomaa, ettei me lähdettykkään. Sen eroahdistus on myös pahentunut, etenkin äitini kohdalla, ei tarvita kuin se, että mennään kanihuoneen puolelle, suljetun oven taakse, kun alkaa jo aivan hirveä haukkuminen, johtuu varmasti siitä, ettei sen aistit ole enää kovin hyvät, joten se ei tajua, ettei ihmienn lähtenyt minnekkään, lisäksi se saattaa hakea turvaa... Eihän Lyti toki enää nuorikaan ole, täytää tänäkesänä 15, mutta tottakai sitä toivoisi, että koira pysysisi aina terveenä, mutta ei niin ei loogisesti voi olla. Pitkät lenkit on alettu jättämään hyvin harvinaisiksi, sillä Lyyti ei hirveästi enää jaksakkaan. Sen kehossa on paljon patteja, ja on epäselvää, mitä ne ovat, mutta olisi eläinlääkärin (ja minunkin) mielestä liian riskialtista enää leikata noin vanhaa koiraa. On selvää, ettei hän ole keskuudessamme enää loputoman kauaa.
Vielä reilu vuosi sitten Lyyti jaksoi mukana pitkilläkin lenkeillä, enää niistä on turha haaveilla.

Toki nämä faktat on olleet esillä, etenkin itselleni hyvin pitkään, mutta silti olen alkanut miettimään asioita enemmän viimeaikoina. Lyyti on ollut osana minun elämääni 10 vuotta, se on hyvin pitkä aika, pidempi aika, kuin olen ollut koulussa. Pidempi aika, kuin osan koirista elinaika. Pidempi aika, kuin melkein mitään, mitä olen kokenut. En edes muista aikaa enen Lyytiä kunnolla. Silti pystyn muistamaan elävästi, kuin eilisen päivän, kun olin 5, ja haimme Lyytin kotiin. Se oli mahtavimpia päiviä elämässäni. Olen kasvanut ja oppinut tuon koiran kanssa, sen kanssa on kaikke akokeiltu, vaikka suurin osa harrastuskokeiluista loppuikin lyhyeen, kun koiraa ei huvittanut, silti meillä on ollut aina kivaa yhdesä. Meidän juttu oli lenkkeily. Pitkät metsälenkit syksyisessä aamuauringossa yhdessä, ne olivat mahtavia, kaipaan niitä. Tilanne kuitenkin on mikä on ja Lyytistä on tullt enemmänkin loikoilukaveri äidille. Sen keskittymiskyky ei oikein enää pieneen temppuiluukaan riitä :/

Keväällä 2015 se vielä jaksoi juoksennellakkin pihalle meidän kanssa, nykyään maksimi matka, minne se juoksee, on meidän postilaatikolta ovelle.

Lisäksi Lyytin vanheneminen aiheuttaa monia kysymyksiä. Mitä sitten kun sitä ei enää ole? Kun ei tarvitsekkaan ruokkia ja ulkoiluttaa joka aamu? Totunko siihen ettei ketään ole vastassa eteisessä? yms ja etenkin: Tuleeko meille enää uuta koiraa? Ensimmäiset kysymykset on semoisia, ettei niihin varmasti vastausta saa kuin ajalaan. Toki, varamsti pääsen siitä yli ajan kanssa, vaikka sydämmeen jääkin tyhjä kohta, elää se muitoissa ikuisesti. Uudesta koirasta en taas tiedä. Aina ennen olen ollut sitä mieltä, että tottakai tulee uusi koira! Nykyää en enää ole varma. Äidilläni on ollut pari koiraa ennen Lyytiä, mutta se ei tarkoita, että hän haluaisi enää uuta, etenkin, kun minä muutan muutaman vuoden päästä pois, opiskelemaan, en voi ottaa koiraa mukaan enää tungettavaksi pieneen yksiöön, jossa asun jo minä ja kanit, ne kun on täysin minun lemmikkejäni, joten ne ainakin tulevat mukaan. Lisäksi en tiedä, olisiko minulla aikaa kouluttaa pentua, tai muutenkaan aikaa riittävästi enää tulevaisuudessa. Minulla alkaa lukio ensi syksynä. Se meinaa paljon lukemista ja töitä. Täten koira olisi vielä enemmn äitni vastuulla, pikkusiskoni kun ei oikestaan ollenkaan ole kiinnostunut mistään pitkästä lemmikeitten hoidosta, sitä saa kokoajan olla hoputtamassa jopa hänen kotiloittensa hoidosta. Sillä riittäisi moti pari kolme viikkoa, jonka jälkeen se laskisi. Tästä kaikesta voimme päätellä, että ainakin jonkinmittainen koiraton jakso tulee Lyytin jälkeen olemaan.

Postilaatikolta ovelle...

Kaikesta huolimatta toivotaan, että Lyytillä on vielä mahdollisimman pitkä elinaika jäljellä!

[Kanilassa on olluttässä viikolla vähän remppaa ja sen valmistumisen jälkeen voisin tehdä kanilan esitelyn videona tai kuvina!]

2 kommenttia:

  1. Voi ei :( Tottahan se on että kaikki lähtee pois ajallaan. Kyösti on vasta kaksi vee, mutta silti olen (syvällinen kun olen) toisinaan miettinyt aikaa, jolloin mun pieni poika lähtee.. Eihän sitä koskaan tiedä milloin.
    Tärkeintä on, että vietät Lyytin kanssa mahdollisimman paljon aikaa, kun se vielä täällä on ja osoitat sille kuinka paljon sitä rakastat. :) Oot sen kanssa loppuun asti, vähintä mitä voit tehdä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se vähän on. No onneksi Kypällä on monta elinvuotta viellä edessä.

      Poista